Digitalisaatio, mahdollisuus vai suuri pudotuspeli

Kirjoittaja: Visa Törmälä, keskisuomalainen kehittäjä ja yrittäjä

Viestinnän tutkija Kaarle Nordenstreng pohti kumppaneineen 1970 Suomi vuonna 2000 –kirjassa maan muuttuvan yhteiskunnaksi, jossa tiedon ja ideoiden kuljettaminen korvaa tavaroiden ja ihmisten kuljettamisen. Uusien laitteiden avulla on mahdollista saada kuvallinen, äänellinen tai kirjallinen yhteys kehen tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Tiedetoimittaja Pertti Jotuni taas ennakoi, että faktatiedon hakeminen siirtyy elektroniseen tiedonsiirtoon globaalissa verkossa. Moni muukin näitä asioita on toki pohtinut.

Nyt lähes puoli vuosisataa myöhemmin elämme aikaa, jossa monet arkisetkin asiat digitalisoituvat. Voimme käsitellä kasvavia tietomääriä ymmärtääksemme asioita ja ohjaamaan päätöksiämme. Voimme osallistua erilaisiin prosesseihin milloin ja mistä haluamme. Virtuaalinen ja täydennetty todellisuus tekevät käyttäjäkokemuksesta luonnollisemman. Järjestelmät tunnistavat entistä peremmin tarpeitamme ja tapojamme toimia. Digitalisaatio uppoaa arkeemme meille tietoisesti tai tiedostamatta.

Hitaasti lämmennyt kuuma aihe

Suomi on ottamassa tuottavuusloikkaa vuoteen 2025 julkisissa palveluissa ja yksityisellä sektorilla. Nykyinen hallitus on nostanut digitalisaation kansallisen kehittämisen keskiöön. Muutoksessa toimijoita haastetaan kyseenalaistamaan olemassa olevat toimintatavat ja uudentamaan ne entistä toimivimmiksi ja joustavimmiksi.

Muistaako kukaan enää tietoyhteiskuntastrategioita? Ensimmäinen laadittiin hallituksen toimeksiannosta vuonna 1995. Sen viisi linjausta olivat: Tietotekniikka ja -verkot elinkeinoelämän ja julkisen sektorin uudistamisen työvälineenä, tietoteollisuus tulevaisuuden elinkeinona, kilpailukykyä edistävä huippuosaaminen, käyttömahdollisuudet ja perustaidot kaikille sekä kattava ja palvelukykyinen infrastruktuuri. Tavoitteet olivat selkeät, mutta mihin päästiin?

Joku viisas totesi kymmenen vuotta sitten, että tietoyhteiskunta saavutti sellaisen pisteen, että pelkkä keskustelu ei vie asioita enää eteenpäin. Mihin jäivät teot, keskusteltiinko enemmän termien oikeellisuudesta kuin itse asioista.

Kehittää vai ei kehittää

Vuosituhannen vaihteessa monet jäivät ihmettelemään, kuinka verkkokauppa valtasi alaa perinteiseltä kaupalta. Pelkkä tuotteen jakelu ja rahan vastaanotto eivät enää riittäneet lisäarvoksi. Asiakas sai nettikaupasta haluamansa kirjan, kengät, urheilutarvikkeen, kameran ja cd-levyn helpommin jonottamatta. Pienet kaupat älähtivät, että verkko tuhosi heidän liiketoiminnan. Sama kehitys jatkuu, toimialojen ja palvelujen kirjo vain kasvaa. Tarpeeton poistuu, siitä tulee historiaa, uusia asioista tulee tilalle. Kauppa on konkreettinen esimerkki, mutta mitä ovat tuoneet ja tuovat tullessaan muut uudet teknologiat, kuten robotisaatio, virtualisoituminen, keinoäly, 3 D –tulostus, kuljetuksen, logistiikan robotisaatio ja automatisointi, palvelujen robotisointi, digitaalisten yhteisöllisten alustojen nopea kehitys, teollinen internet… ja mitä niitä kaikkia onkaan.

Mutta hieman takasin. Olisiko kaupan muutokseen voitu jotenkin reagoida omaa toimintatapaa uudentamalla? Olisiko varhainen oma verkkokauppa oheispalveluineen voinut syntyä tänne ja palvella asiakkaista nyt maailmanlaajuisesti. Olisivatko omat pitkien etäisyyksien ja niukkuuden ongelmia onnistuttu ratkomaan teknologian näppärällä soveltamisella? Olisiko uudet palveluratkaisut ollut tuotteistettavissa ja myytävissä edelleen ratkomaan muiden vastaavassa tilanteessa olevien ongelmia, kotimassa ja ulkomailla? Olisiko ratkaisusta syntynyt liiketoimintaa tuotteen sijaan?

Sanotaan, että innovaatiot syntyvät herkemmin uusissa yrityksissä kuin vanhoissa. Niitä eivät rasita historia ja vakiintuneet käsitykset. Niissä uskalletaan yhdistellä erilaisia palasia rohkeasti uusiksi palveluiksi ja tuotteiksi, niin livenä kuin digimaailmassa. Paljonko meillä pyörii rahaa ainoastaan asiointiliikenteen ympärillä? Ehkä joku keksii, kuinka pienenkin kunnan alueella ajetut kymmenet miljoonat asiointikilometrit käännetään ostopotentiaaliksi. Vai onnistummeko itse kuohimaan omat kuningasideamme, koska aina on ollut tapana toimia näin?

Näkemys muutoksesta ja sen mahdollisuuksista

Yritin selvitellä kuinka paljon kuntien elinkeinostrategioissa otetaan kantaa digitaalisuuteen. Varsin pienellä otannalla lopputulos ei ole kovin mairitteleva. Uusi teknologia mahdollisuuksineen ei oikein tahdo tarttua liimalappupuihin strategiatyöpajoissa, visiot digitalisoituvasta tulevaisuudesta puuttuvat. Kunnatkin uusivat lähinnä verkkosivujaan, eivät sähköisiä palveluprosesseja.

Vuoteen 2030 mennessä digitaalisen arvonluonnon ennakoidaan liiketoiminnassa kasvavan yhtä suureksi kuin materiaalisen. Siihen on aikaa 13 vuotta. Vaikka muutoksen mainitaan olevan nyt nopeampaa kuin koskaan, osaammeko kuitenkaan itse hyödyntää sen mahdollisuuksia. On vaikea ennakoida syntyykö meillä yhteistä jaettavaa ymmärrystä tulevaisuuden kehityksen suunnasta. Vai onko kyse enemmän yksilöistä ja yksittäisistä yrityksistä, jotka tunnistavat uudet mahdollisuutensa. Hyviä esimerkkejä löytyy myös aivan pienistä yrityksistä.

Kuinkahan on, jonotanko edelleen vuonna 2030 rautakaupassa betonisäkkiä – etsin myyjää, sitten kassaa ja lopuksi varastomiestä? Keräänkö ruuat kaupan hyllystä ja odotan vuoroani saadakseni maksaa ostokset? Istunko kunnantalolla tai terveyskeskuksessa odottelemassa ovisummerin vihreää valoa. Huomaanko lehdestä ilmoituksen kiinnostavasta yleisöluennosta, joka olisi ollut mukava kuulla, mutta en päässyt paikalle? Tilaanko lämmityspellettiä, kun huomaan sen itse kohta loppuvan…?

Kuka muuttaa totutut toiminnot palveluliiketoiminnaksi? Yksi asia on varma, asiakas valitsee itselle parhaiten sopivan palvelun, tuotettiin se missä hyvänsä. Siinä ensimmäisessä tietoyhteiskuntastrategiassa nämä ja monet muut asiat olivat kuvattu jo mahdollisuuksina.

Yksi kommentti artikkeliin ”Digitalisaatio, mahdollisuus vai suuri pudotuspeli

Jätä kommentti