Digitalisaatio, mahdollisuus vai suuri pudotuspeli

Kirjoittaja: Visa Törmälä, keskisuomalainen kehittäjä ja yrittäjä

Viestinnän tutkija Kaarle Nordenstreng pohti kumppaneineen 1970 Suomi vuonna 2000 –kirjassa maan muuttuvan yhteiskunnaksi, jossa tiedon ja ideoiden kuljettaminen korvaa tavaroiden ja ihmisten kuljettamisen. Uusien laitteiden avulla on mahdollista saada kuvallinen, äänellinen tai kirjallinen yhteys kehen tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Tiedetoimittaja Pertti Jotuni taas ennakoi, että faktatiedon hakeminen siirtyy elektroniseen tiedonsiirtoon globaalissa verkossa. Moni muukin näitä asioita on toki pohtinut.

Nyt lähes puoli vuosisataa myöhemmin elämme aikaa, jossa monet arkisetkin asiat digitalisoituvat. Voimme käsitellä kasvavia tietomääriä ymmärtääksemme asioita ja ohjaamaan päätöksiämme. Voimme osallistua erilaisiin prosesseihin milloin ja mistä haluamme. Virtuaalinen ja täydennetty todellisuus tekevät käyttäjäkokemuksesta luonnollisemman. Järjestelmät tunnistavat entistä peremmin tarpeitamme ja tapojamme toimia. Digitalisaatio uppoaa arkeemme meille tietoisesti tai tiedostamatta.

Hitaasti lämmennyt kuuma aihe

Suomi on ottamassa tuottavuusloikkaa vuoteen 2025 julkisissa palveluissa ja yksityisellä sektorilla. Nykyinen hallitus on nostanut digitalisaation kansallisen kehittämisen keskiöön. Muutoksessa toimijoita haastetaan kyseenalaistamaan olemassa olevat toimintatavat ja uudentamaan ne entistä toimivimmiksi ja joustavimmiksi.

Muistaako kukaan enää tietoyhteiskuntastrategioita? Ensimmäinen laadittiin hallituksen toimeksiannosta vuonna 1995. Sen viisi linjausta olivat: Tietotekniikka ja -verkot elinkeinoelämän ja julkisen sektorin uudistamisen työvälineenä, tietoteollisuus tulevaisuuden elinkeinona, kilpailukykyä edistävä huippuosaaminen, käyttömahdollisuudet ja perustaidot kaikille sekä kattava ja palvelukykyinen infrastruktuuri. Tavoitteet olivat selkeät, mutta mihin päästiin?

Joku viisas totesi kymmenen vuotta sitten, että tietoyhteiskunta saavutti sellaisen pisteen, että pelkkä keskustelu ei vie asioita enää eteenpäin. Mihin jäivät teot, keskusteltiinko enemmän termien oikeellisuudesta kuin itse asioista.

Kehittää vai ei kehittää

Vuosituhannen vaihteessa monet jäivät ihmettelemään, kuinka verkkokauppa valtasi alaa perinteiseltä kaupalta. Pelkkä tuotteen jakelu ja rahan vastaanotto eivät enää riittäneet lisäarvoksi. Asiakas sai nettikaupasta haluamansa kirjan, kengät, urheilutarvikkeen, kameran ja cd-levyn helpommin jonottamatta. Pienet kaupat älähtivät, että verkko tuhosi heidän liiketoiminnan. Sama kehitys jatkuu, toimialojen ja palvelujen kirjo vain kasvaa. Tarpeeton poistuu, siitä tulee historiaa, uusia asioista tulee tilalle. Kauppa on konkreettinen esimerkki, mutta mitä ovat tuoneet ja tuovat tullessaan muut uudet teknologiat, kuten robotisaatio, virtualisoituminen, keinoäly, 3 D –tulostus, kuljetuksen, logistiikan robotisaatio ja automatisointi, palvelujen robotisointi, digitaalisten yhteisöllisten alustojen nopea kehitys, teollinen internet… ja mitä niitä kaikkia onkaan.

Mutta hieman takasin. Olisiko kaupan muutokseen voitu jotenkin reagoida omaa toimintatapaa uudentamalla? Olisiko varhainen oma verkkokauppa oheispalveluineen voinut syntyä tänne ja palvella asiakkaista nyt maailmanlaajuisesti. Olisivatko omat pitkien etäisyyksien ja niukkuuden ongelmia onnistuttu ratkomaan teknologian näppärällä soveltamisella? Olisiko uudet palveluratkaisut ollut tuotteistettavissa ja myytävissä edelleen ratkomaan muiden vastaavassa tilanteessa olevien ongelmia, kotimassa ja ulkomailla? Olisiko ratkaisusta syntynyt liiketoimintaa tuotteen sijaan?

Sanotaan, että innovaatiot syntyvät herkemmin uusissa yrityksissä kuin vanhoissa. Niitä eivät rasita historia ja vakiintuneet käsitykset. Niissä uskalletaan yhdistellä erilaisia palasia rohkeasti uusiksi palveluiksi ja tuotteiksi, niin livenä kuin digimaailmassa. Paljonko meillä pyörii rahaa ainoastaan asiointiliikenteen ympärillä? Ehkä joku keksii, kuinka pienenkin kunnan alueella ajetut kymmenet miljoonat asiointikilometrit käännetään ostopotentiaaliksi. Vai onnistummeko itse kuohimaan omat kuningasideamme, koska aina on ollut tapana toimia näin?

Näkemys muutoksesta ja sen mahdollisuuksista

Yritin selvitellä kuinka paljon kuntien elinkeinostrategioissa otetaan kantaa digitaalisuuteen. Varsin pienellä otannalla lopputulos ei ole kovin mairitteleva. Uusi teknologia mahdollisuuksineen ei oikein tahdo tarttua liimalappupuihin strategiatyöpajoissa, visiot digitalisoituvasta tulevaisuudesta puuttuvat. Kunnatkin uusivat lähinnä verkkosivujaan, eivät sähköisiä palveluprosesseja.

Vuoteen 2030 mennessä digitaalisen arvonluonnon ennakoidaan liiketoiminnassa kasvavan yhtä suureksi kuin materiaalisen. Siihen on aikaa 13 vuotta. Vaikka muutoksen mainitaan olevan nyt nopeampaa kuin koskaan, osaammeko kuitenkaan itse hyödyntää sen mahdollisuuksia. On vaikea ennakoida syntyykö meillä yhteistä jaettavaa ymmärrystä tulevaisuuden kehityksen suunnasta. Vai onko kyse enemmän yksilöistä ja yksittäisistä yrityksistä, jotka tunnistavat uudet mahdollisuutensa. Hyviä esimerkkejä löytyy myös aivan pienistä yrityksistä.

Kuinkahan on, jonotanko edelleen vuonna 2030 rautakaupassa betonisäkkiä – etsin myyjää, sitten kassaa ja lopuksi varastomiestä? Keräänkö ruuat kaupan hyllystä ja odotan vuoroani saadakseni maksaa ostokset? Istunko kunnantalolla tai terveyskeskuksessa odottelemassa ovisummerin vihreää valoa. Huomaanko lehdestä ilmoituksen kiinnostavasta yleisöluennosta, joka olisi ollut mukava kuulla, mutta en päässyt paikalle? Tilaanko lämmityspellettiä, kun huomaan sen itse kohta loppuvan…?

Kuka muuttaa totutut toiminnot palveluliiketoiminnaksi? Yksi asia on varma, asiakas valitsee itselle parhaiten sopivan palvelun, tuotettiin se missä hyvänsä. Siinä ensimmäisessä tietoyhteiskuntastrategiassa nämä ja monet muut asiat olivat kuvattu jo mahdollisuuksina.

Uusi asiakkuus – kravattikaulaisesta virkamiehestä asiakkaan kumppaniksi ja valmentajaksi

Kirjoittaja: maaseutuyksikön asiantuntija Riitta Laitinen Keski-Suomen ELY-keskus

Tulevaisuuden työympäristö on muuttumassa huimaa vauhtia. Digitalisaatio, globalisaatio sekä muut megatrendit muokkaavat työmarkkinoita ja työn tekemisen tapoja. Kaikesta uudesta muutoksesta huolimatta yksi asia on pitkään säilynyt samana, mielikuva virkamiehestä. Virkamiehet mielletään monessa yhteydessä vielä byrokraattisiksi, asiakkaita huonosti palveleviksi. Olemme edustaneet ylimitoitettua säätelyä, joka on tuomittu julkisessa keskustelussa. Googlen kuvahakukin antaa ”virkamies”-sanahaulla kuvan piirrossarjakuvasta tutusta Wagnerista, joka makaa sohvalla ja ilmaisee olevansa hyvin tyytyväinen valtion elättinä olemiseen. Todellisuudessa virkamiehet ovat jo vuosikymmeniä tehneet töitä asiakkaan hyväksi ja palvelleet asiakkaita heille annetun liikkumavaran puitteissa, mutta nyt muutoksen tuulet haastavat virkamiehet pohtimaan tulevaisuuden toimintatapoja ja -rooleja.

Mistä virkamiehen voi löytää?

Virkamiehiä on vain valtiolla, sillä kunnissa puhutaan viranhaltijoista. Virkamiehistä 40 % työskentelee puolustusvoimissa, poliisissa ja rajavartiolaitoksessa. Harva mieltää kuitenkin näitä ryhmiä suoraan virkamiehiksi. Virkamiehiä on myös mm. elinkeino- ja tutkimustoiminnassa, oikeustoimessa, hallintopalveluissa, ministeriöissä, vakuutus- ja rahoituspalveluissa, valtiovarainhoidossa sekä opetus- ja kulttuuripalveluissa. Virkamiehiä on siis töissä hyvin monella eri sektorilla ja usein työnteko tapahtuu muualla kuin työpöydän ääressä toimistossa.

Virkamiehestä valmentaja?

Virkamiesten imagon brändäämiselle on tarvetta ja julkisia palveluita tarjoavien viranomaisten on kaiken muutoksen keskellä kyettävä ansaitsemaan paikkansa. Miten asetettuihin haasteisiin voidaan siis vastata? Asiakkuusajattelun yksi keskeisimmistä elementeistä on se, että asiakas sekä palvelua tarjoava taho suhtautuvat toisiinsa positiivisesti ja kokevat hyötyvänsä molemmat suhteesta. Voisiko silloin yhtenä ratkaisuna olla virkamiesten brändinhallintaan se, että virkamiehestä tuleekin valmentaja?
Valmentava työote ei ole uusi keksintö, sillä sitä on käytetty mm. urheilumaailmassa ja liiketoiminnan johtamisessa tuloksekkaasti. Valmentajaksi määritellään usein henkilö, joka harjoittaa tai ohjaa jotakuta tavoitteellisesti. Valmennussuhde rakentuu toimivan vuorovaikutuksen pohjalle. Sen keskeiset elementit ovat läsnäolo, kuuntelu, elekieli, tapa kysellä sekä kommunikoida valmennettavan tilanteesta nousevista teemoista. Valmentaja toimii tilanteen mukaan ohjaajana, neuvojen antajana, rohkaisijana, mahdollistajana, opettajana ja motivaattorina.
Valmentaja ohjaa henkilöä esimerkiksi vuorovaikutuksen, toiminnan laadun ja tuloksen kehittämisessä sekä auttaa toimijoita tuntemaan säädösten vaatimukset, ymmärtämään vaatimusten tarkoituksen ja toimimaan vaatimusten edellyttämällä tavalla. Valmentajuuteen kuuluu myös että asiakas ymmärtää asetetut tavoitteet, häntä motivoi esimerkiksi laatuvaatimusten täyttymisestä tuleva lisäarvo omalle tuotteelleen ja asiakas sitoutuu yhteisten sääntöjen noudattamiseen, jolloin toimijat ottavat pääroolin vaatimusten täyttymisestä ja vastuun turvallisuuden toteutumisesta. Viranomaistyössä valmentajuus ei kuitenkaan tarkoittaisi turvatason tietoista laskemista esimerkiksi tautiriskien osalta, eikä myöskään erityis- ja poikkeamatilanteiden huonompaa hoitamista.
Virkamiehen on täten täysin mahdollista luoda kestävää asiakkuutta ja olla yhteistyössä asiakkaiden kanssa, jolloin julkisen sektorin koetaan palvelevan kansalaisia.

Uusi asiakkuus – yhdessä asiakkaan kanssa

Uudessa asiakkuudessa palvelut tarjotaan tilanteen mukaan, jolloin keskiössä on asiakkaan ja asian tarve, ei valvonta tai byrokratia. Tulevaisuudessa uuteen asiakkuuteen liittyy olennaisesti se, että asiakas voi hoitaa asiat automaattisesti jopa ilman asiointia. Digitaaliset palvelut ovat aina saatavilla kaikille, kaikkialla ja kaikilla laitteilla, mutta sähköisistä asiointialustoista huolimatta asiakasta palvellaan myös henkilökohtaisesti.
Valmentamisen kautta mielikuva virkamiehestä alkaisi muuttua ja tulevaisuudessa virkamiesten imago voisikin olla se, että yhdessä asiakkaan kanssa ja asiakasta auttaen. Ehkäpä kymmenen vuoden päästä virkamiessanan kuvahaku Googlella antaakin tulokseksi yhdessäoloa sekä kumppanuutta.

Mitä ihmettä – SAAKO LUONNONSUOJELUALUEITA HAKATA ?

Kirjoittaja: luonnonvarayksikön päällikkö Auvo Hamarus Keski-Suomen ELY-keskus

 

Uutisvirrasta syöpyi mieleeni räikeä otsikko: ”Metsäkeskus suosittelee hakkaamaan metsää myös suojelualueilla.”   Jos sanon, että suojelualueita saa hakata, olen väärässä, ja jos taas sanon, että hakkuita ei saa tehdä, olen myös väärässä. Mistä oikein on kyse?

Luonnonsuojelualueiden hakkuita pitää aina tarkastella laajemmassa yhteydessä. Perustavoitteena on ylläpitää suojelualueen luontoarvoja. Useilla alueilla tämä tarkoittaa luonnonmukaista kehitystä, mutta tosiasia on, että huolella harkitut hakkuut voivat jopa kohentaa luontoarvoja, mistä taas hyötyvät sekä maanomistajat että luonto.  Hoitohakkuita on tehty viime vuosina pienessä mittakaavassa lähinnä valtionmailla.  Miksi tätä ei ole aiemmin laajasti oivallettu?  Nuoria hoitamattomia talousmetsiä ja jopa taimikoita löytyy varsinkin rantojensuojelualueilta.  Jossain määrin hoitohakkuutarpeita on myös lehtojen- tai harjujensuojelualueilla tai vaikkapa aikoinaan ojitetuilla soidensuojelualueilla.

Kaiken takana on raha, luonnonhoitokin on kallista. Tarvitaan uudenlaista asennetta, suojelualueiden joustavaa monikäyttöä, jossa pyritään paitsi hoitamaan suojeluarvoja myös ottamaan huomioon asiakkaiden, maanomistajien, aktiiviluonnonharrastajien kuin myös tavanluonnossavirkistäytyjien intressit.  Esimerkiksi soiden vesitalouden ennallistaminen sitä seuraavine hakkuutarpeineen tai vaikkapa rantojensuojelualueiden maisemametsänhoito tukisi paitsi monimuotoisuusarvoja, lajisuojelua ja maisemanhoidollisia tavoitteita myös matkailua ja virkistyskäyttöä, hakkuut jopa toisivat hoitokuluja kattavia puukauppatuloja. Vastapainona metsäympäristöjen monikäytön soisi ulottuvan entistä laajemmin myös tehometsätalouteen, vaikkapa kasvattamalla vaihtoehtoisten metsänkasvatusmenetelmien osuutta. Pitää muistaa, että kestävä kehitys koostuu tasapainoisesta suojelun sekä taloudellisten ja sosiaalisten intressien kokonaisuudesta.

EU:n biodiversiteettistrategian 2020 mukaan 15 prosenttia taantuneista elinympäristöistä ennallistetaan eli palautetaan takaisin luonnontilaan vuoteen 2020 mennessä. Strategian täytäntöönpano ei ole kuitenkaan edennyt toivotusti. Elinympäristöjen ennallistaminen ei edes tehokkuudestaan huolimatta yksin riitä kansainvälisten biodiversiteettitavoitteiden saavuttamiseksi. Rinnalle tarvitaan luonnonympäristöjen monipuolista hoitoa ja käyttöä, jossa samanaikaisesti otetaan huomioon sekä luontoarvot että taloudellinen tuotto. Vain näin voidaan kattaa korkeiden kustannusten ennallistamistoimien ammottavaa rahoitusvajetta.   Nykytilanteessa luonnonhoito on pikemminkin pahassa ristiriidassa taloudellisten intressien kanssa.

Kotomaamme Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Juhlavuoden täpötäydessä kalenterissa on jopa uuden Hossan kansallispuiston perustaminen. Teko on piristysruiske myös alueen taloudelle, laskennallisesti yhden euron panostus suojeluun ja luontomatkailuun voi tuottaa jopa kuusi euroa taloudellisina hyötyinä. Myös yksityisillä kansalaisilla on mahdollisuus osallistua juhlintaan esittämällä alueitaan vapaaehtoiseen suojeluun Luontolahjani satavuotiaalle –kampanjassa.

Vanhojen luonnonsuojeluohjelmien varaukset alkavat olla suojeltuina ja Naturankin laineet ovat laantuneet. On aika kääntää katseet kohti uutta joustavaa luonnonsuojelua, jossa suojelualueet aktiivisesti hoidettuina oikeasti tukevat luontoarvojen säilymistä mutta myös harkitusti muuta monikäyttöä. Luonnon monikäytön suunnittelussa ja tavoitteiden yhteensovittamisessa olisi työsarkaa vaikkapa uudelle maakuntahallinnolle, jonne keskitetään jatkossa merkittävästi myös luonnonsuojeluosaamista. Jatkossa tätä asiantuntijaresurssia tulisikin mm. hyödyntää suojelualueiden hoidon ja ennallistamisen sekä luonnon virkistyskäytön suunnitteluun ja toteutukseen, jolloin hoitotyöt voitaisiin saada laajemminkin liikkeelle. Laajan työsaran alkuvaiheessa tarvitaan kaikkien osallistumista, erityisen tervetulleita yhteistyöhön ovat suojelualueiden maanomistajat.

Minä tiedän, millaista täällä on – ja kerron sen kaikille!

Kirjoittaja: Tanja Tuulinen Keski-Suomen ELY-keskus

Pari vuotta sitten lapseni alkoivat olla sen ikäisiä, että katsoin sopivaksi kiinnittää jääkaapin oveen Luonto-Liiton kevätseurantalomakkeen. Seurasimme hiirenkorvien puhkeamista ja totesimme muurahaisten lähteneen liikkeelle. Noloa kyllä, lomake taisi jäädä lähettämättä, mutta onneksi moni muu sen lähetti, sinäkin vuonna. 60-luvulta asti kerätyt havainnot muodostavat jo laajan aineiston, jota voidaan käyttää apuna esimerkiksi ilmastonmuutoksen tutkimisessa. Hiljattain lanseerattuun Talviseurantaan havainnot jätetään sähköisesti – tietokoneella tai älypuhelimella (mikä on toki mahdollista nykyisin myös Kevätseurannassa). Kokeilin ja sain testihavainnon helposti matkaan. Tällä hetkellä täällä: Täysi lumipeite. Hanki. Sinne se pääsi listalle! Teknologia on astunut avuksi ympäristön tilatietojen keruussa niin kuin monella muullakin elämänalueella.

Julkishallinto on ollut aktiivinen sovellusten kehittämisessä, sillä se todellakin tarvitsee kansalaisten apua ympäristön tilan seurannassa. Omat seurantaresurssit kutistuvat, ja satelliittiseurannankin tueksi tarvitaan edelleen ihmisten havaintoja.

Toisinaan mietityttää, miten kansalaiset saadaan näkemään se vaiva: kaivamaan puhelimen taskustaan ja raportoimaan jäätilanteesta, tutkimaan levätilannetta tai lataamaan tiedon jonkin lajin vilahtamisesta omassa pihassa. Taitaa onneksi olla niin, että monesta on mukava jättää oma jälki isompaan kokonaisuuteen: tuolla se minun merkintäni nyt näkyy kartalla! Ja arvioimmehan muiden iloksi myös ravintoloita ja leffoja. Meistä on myös hauskaa ilmoittaa some-kavereillemme sijaintimme ja tuntemattomillekin käynnistämme museossa tai lintutornissa. Aika monella on myös sääpäiväkirja jos toinenkin lipaston laatikossa. Oman ympäristön muutosten seuraaminen voi olla ihan palkitsevaa.

Jollei aikuisten panos riitä, voidaan yrittää saada mukaan koulut. Lähiympäristön tarkkailu ja tietojen ilmoittaminen isompaan kokonaisuuteen sopii hyvin uusiin opetussuunnitelmiin. Ne kannustavat kouluja olemaan entistä tiiviimmin tekemisissä ympäröivän yhteiskunnan kanssa ja opettelemaan kestävää elämäntapaa. Koulujen systemaattista osallistumista ympäristön tilan seurantaan on kehitelty ainakin Suomen ympäristökeskuksen ja Rauman kaupungin yhteistyöprojektissa.

No entäs se tiedon laatu? Lienee selvää, että esimerkiksi pohjavesien tilan seuranta on jatkossakin asiantuntijoiden hommaa. Mutta työjakoa on mahdollista tehdä, kun tiedonkeruu suunnitellaan ja ohjeistetaan hyvin. Julkishallinnon roolina säilyy varmasti edelleen kaiken kaikkiaan pintaa syvemmän tiedon hankkiminen, datan tulkinta ja kokoaminen ja toisaalta sen saattaminen yhteiskunnallisen päätöksenteon rattaisiin. Tähän on muistettava varata resursseja.

Kansalaisten – niin lasten kuin aikuistenkin – osallistumisessa on tiedon saamisen rinnalla toinenkin tärkeä hyöty: Aktiivinen osallistuminen ympäristöön liittyvään toimintaan voi vaikuttaa myönteisesti ympäristötietoisuuteen laajemminkin. Oman rannan levätilanteen seuraaminen avaa silmiä järviekosysteemin toiminnalle ja mahdollisten pulmien yhteiskunnallisillekin kytkennöille. Lisäksi kiinnostus kaikkea ympäristöä koskevaa tietoa kohtaan saattaa kasvaa. Tietoahan kyllä on olemassa vaikka kuinka paljon, mutta sen hyödyntämistä ei juuri edistä sen ”kaataminen” epämotivoituneiden ihmisten niskaan. Pitää olla halu tietää.

Näillä näkymin tulevan maakuntaorganisaation tehtävänä on ympäristöä koskevan tiedon tuottaminen ja ympäristötietouden parantaminen. Miten kiinteästi nämä jatkossa kietoutuvatkaan yhteen ja miten tehtävä tulevaisuudessa muotoutuu? Entä nousevatko kansalaisten positiiviset ympäristöhavainnot Päijänteen matkailun kehittämisen tueksi? Voivatko kansalaisten kokoamat tiedot ympäristön tilasta jopa eri puolilla maapalloa jonain päivänä auttaa meitä kestävän kulutuksen ja tuotannon tiellä ja toisaalta suurten ympäristömuutosten seurannassa ja ennakoinnissa?

Teknologia kehittyy, maailma muuttuu – muuttuuko ihminen?

Kirjoittaja: Taina Lommi Keski-Suomen ELY-keskus

Minusta on aina ollut hauskaa ilakoida pieleen menneillä ennustuksilla, mutta tosiasiassa mikäänhän ei ole niin vaikeaa kuin tulevaisuuden ennustaminen. Kuitenkin voidaan jo nyt nähdä, että teknologian kehityksellä, digimurroksella, on isoja vaikutuksia lähes kaikkiin aloihin, toimintatapoihimme ja arjen elämäämme. Uudet teknologiat vaikuttavat arvoihimme ja samalla myös siihen, miten yhteiskunnissa järjestetään työtä ja taloutta. Keinoäly ja robotisaatio tulevat muuttamaan ratkaisevasti erityisesti käsitystämme työstä ja toimeentulosta. Ammatteja katoaa ja osaamistarpeet muuttuvat. Pian ei enää olekaan kyse siitä, mitä uudet koneet pystyvät tekemään vaan siitä, mitä niiden pitäisi tai ei pitäisi tehdä.

Maailman talousfoorumin ennusteen mukaan esimerkiksi asioiden internet ja puettava internet ovat arkipäivää v. 2022 ja itseajavat autot v. 2024. Vuonna 2023 meillä on kaikilla oma supertietokone taskussa. Käsissämme on digitalisaation synnyttämä neljäs teollinen vallankumous. Koneet voivat vaihtaa tietoa toistensa ja yksittäisten tuotteiden kanssa. Samat koneet alkavat käyttää keräämäänsä tietoa oppimiseen ja näin ottavat ensi askeleita kohti keinoälyä. Samalla uusien teknologioiden kehittymiseen liittyy myös pelkoja: voiko esimerkiksi voimakas keinoäly pyyhkäistä ihmisen lajina maailman kartalta, joko vahingossa tai koska se vain on loogisen tarkoituksenmukaista?

Mitä taitoja ihminen sitten tarvitsee navigoidakseen tässä muuttuvassa maailmassa ja työelämässä?

Tulevaisuuden työn tuottavuus ei enää riipu työajasta tai -paikasta, sen sijaan ratkaisevaa on se mitä työn tuloksena syntyy. Tieto on yksi niistä harvoista asioista, jonka arvo kasvaa, kun sitä jaetaan. Työ, työn tekemisen ehdot ja organisaatiot muuttuvat, osin vapaaehtoisesti muiden mukana, osin pakotetusti olosuhteiden ajaessa muuttamaan toimintatapoja.

Käsitteenä ammatti on hälvenemässä ihmisten tehdessä töitä yhä laajemmalla skaalalla erilaisissa tehtävissä, työuran polveillessa mutkikkaitakin reittejä. Ammatti-identiteetti ei enää rakennu yhden ainoan viran, tehtävän tai uran pohjalle. Tulevaisuuden työelämässä generalisti on uusi spesialisti. Voimme toki edelleen olla tietyn alan spesialisteja ja huippuosaajia, mutta maailma on menossa siihen, että näitä huippuosaamisia tulisi olla vähintäänkin kolme. Tulevaisuuden työntekijän tulee johtaa itseään yrittäjämäisesti, ennakoida ja sopeuttaa omaa osaamistaan oma-aloitteisesti säilyttääkseen kilpailukykynsä työmarkkinoilla sekä sietää epävarmuutta.

Meidän tulisi osata yhä laajemmin erilaisia asioita ja kokonaisuuksia ja työskennellä yhdessä verkostoissa myös globaalisti. Onnistumisen kokemukset tulevat olemaan entistä enemmän riippuvaisia siitä, mitä näissä verkostoissa saadaan aikaan. Koska työkaverit ovat tulevaisuudessa yhä useammin eri maissa ja yhteydenpito tapahtuu digitaalisesti, tarvitaan sopeutumiskykyä, kulttuurista lukutaitoa ja kykyä tulkita oikein muiden reaktioita ja aikomuksia. Tietomäärä ja tietojen käsittelyn nopeus näissä verkostoissa ja verkossa kasvaa moninkertaisesti, joten tiedon analysointi ja lähteiden kriittinen arviointikyky sekä taito tulkita ja hyödyntää tätä tietoa nousevat arvoonsa tulevaisuudessa.

Kun laitteiden käytettävyys paranee ja suorastaan robotisoituu, tieto- ja mobiilitekniikasta ei tarvitse tietää niin paljon kuin aiemmin. Tällöin ihmisen inhimilliselle kovalevylle, jota myös ihmisaivoiksi kutsutaan, jää enemmän tilaa ottaa vastaan uutta tietoa sekä soveltaa tietoverkoista poimittua tietoa ja helpottaa omaa työtään uusilla digitaalisilla sovelluksilla.

Tulevaisuuden työelämässä tarvitaan myös pehmeitä taitoja. Kulttuurien tuntemus ja ympäröivän maailman ymmärtäminen ovat taitoja, joita jokaisen tulisi jollain tasolla hallita ja omaksua. Taloussanomat listasi yhdeksi tulevaisuuden avainosaamiseksi yleissivistyksen. Jokainen osaa tarkistaa vuosiluvut netin tietovarannoista, mutta ne jotka tuntevat myös yhteiskunnallisten tapahtumien syitä ja seurauksia, kehityskulkuja ja historian lainalaisuuksia erottuvat edukseen. Aktiivisesti uutistulvaa seuraavat pysyvät todennäköisesti paremmin kärryillä myös työelämän muutoksissa. Samoin kirjallisuudella ja kulttuurilla itseään sivistävien henkinen pääoma todennäköisesti auttaa heitä paremmin kestämään myös töissä. Ja kulttuuriksi lasketaan tässä myös viihde, musiikki, elokuvat ja populaari-ilmiöt.

Lopuksi muutama pieleen mennyt ennustus:

”Röntgenkuvaukset osoittautuvat huijaukseksi.” -Lord Kelvin, 1883.

”Koskaan ei tulla rakentamaan suurempaa lentokonetta.” -Boeingin insinööri kymmenen hengen koneen ensilennon jälkeen.

”Ihmiset kyllästyvät televisioon pian, koska eivät jaksa tuijottaa joka ilta vanerilaatikkoa.” -Elokuvatuottaja Darryl Zanuck, 1946.

”Henkilöjunat eivät voi kulkea kovaa, koska matkustajat eivät pystyisi hengittämään ja tukehtuisivat.” -Luonnonfilosofian ja astronomian professori Dionysius Lardner, 1823.

”Kenenkään yksittäisen ihmisen ei ole mitään järkeä hankkia tietokonetta kotiinsa.” -DEC:n perustaja Ken Olson, 1977.

”Jos liiallinen tupakointi vaikuttaa keuhkosyöpään, vaikutus on vähäinen.” – W.C. Heuper Kansallisesta syöpäinstituutista, 1954.

(Business Insider)